Siirry pääsisältöön

Ohjaajavanhuksen ja kuuliaisuusveljen välinen suhde, osa 2

Athosvuoren Simonopetran luostarin igumeni Emilianos

VANHUKSEN JA KUULIAISUUSVELJEN VÄLINEN SUHDE

Osa 2

Olettakaamme, että olen ohjaajavanhus. Asun erämaassa ja minulla on hengellinen lapsi, mutta tämä lapsi, vaikka hän kuinka imisi itseensä minulta vaikutteita, vaikka hän kuinka paljon rakastaisi minua, vaikka hänellä olisi kuinka hyvä suhde kanssani, ja vaikka hän mestauttaisi itsensä Kristuksen puolesta, hän on kadotettu sielu, jos hänellä ei ole sisässään Pyhää Henkeä. Miten Jumalan kanssa yhdistyminen olisi mahdollista ilman Pyhää Henkeä? Pyhä Henki on kaikkialla, mutta se ei yhdistä kaikkea. Se yhdistää kanssaan vain ne, jotka vapaasta tahdostaan ja tietoisesti vaalivat sitä ja elävöittävät sen sisässään intensiivisen hengellisen työskentelyn kautta. Pyhän Hengen voi huomaamattaan sammuttaa sisimmästään – apostolikin sanoo: ”älkää sammuttako Henkeä” (1. Tess. 5:19) – vaikka kuvittelisikin elävänsä Hengen täyteydessä. Sen takia luostarielämä ja isän ja pojan välinen suhde on kauhistuttava: se on tähtäin, josta voi hieman ohi tähdätessään tulla ties mitä.

Mutta jotta vanhus olisi pojalleen elävä ja poika olisi isälleen elävä, tarvitaan myös jotain muuta: pojan tulee sopeuttaa elämänsä vanhuksen elämään. Koska meitä ihmisiä on monenlaisia, jokaisella meistä on omat mielenkiinnon kohteensa, omat opintonsa, omat mielensä valistukset, jotka voivat olla myös jumalallisia – tosin jumalallinen loiste todennäköisesti vahingoittaa meitä, jos emme ole nöyriä – joten elävän yhteyden vanhuksen kanssa saavuttaakseen niin jumalallisen kuin inhimillisenkin suhteen merkityksessä meidän tulee muovata elämämme samanlaiseksi vanhuksen elämän kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että en halua elää luostarissani sillä tavalla kuin joku muu vanhus opettaa, vaan sillä tavalla kuin oma vanhukseni elää ja kuten hän tulkitsee luostarielämää puheillaan.

Syvin ja olennaisin väline, jonka kautta vanhus voi kasvattaa kuuliaisuusveljen ja tehdä hänen elämästään omansa kaltaista, on puhe. Puheillaan vanhus synnyttää kuuliaisuusveljen, uudistaa tämän, pelastaa hänet, puhaltaa Pyhän Hengen hänen sisäänsä ja välittää hänelle Kristuksen. Tämä on ainoa asia, jonka Jumala on hänelle antanut. Vanhuksella voi olla lukuisia armolahjoja: profetoinnin, ihmeidentekemisen, rakkauden, henkien erottelukyvyn, hyvän johtamisen armolahja… Mutta nämä kaikki eivät voi tehdä mitään, tai ne voivat jopa olla haitallisia, mutta niistä voi tulla hyödyllisiä kun on olemassa puhetta, alkusyy, jonka kautta vanhus synnyttää lapsensa. Puhe on jumalallisten sanojen välittämistä opetuksen kautta, tehtyjen huomioiden kautta, puheen hämmästyttävyyden, vitsien tai minkä tahansa tavan kautta jota puheessa käytetään.

Jokainen vanhus välittää puheellaan elämäntavan, koska hengellinen elämä ei tarkoita tätä tai tuota eettista opetusta tai tätä tai tuota järjestelmää. Hengellinen elämä on Pyhän Hengen elämää, toisin sanoen siinä toimii Pyhä Henki emmekä me. Kun Pyhä Henki elää itse kussakin meissä ja astuu sisimpäämme, se välittää meille jumalallisen elämänsä. Niinpä hengellinen elämä, esimerkiksi mielen rukouksen, rakkauden, lähetystön, hiljaisuuden tai vaikenemisen täyttämä elämä, ei ole omaa elämäämme.Mikään näistä ei ole hengellistä elämää. Hengellinen elämä on itse Pyhä Henki. Kaikki muu on hengellisen elämän ilmenemismuotoa, säteitä tai niveliä: ne ovat hengellisen elämän välttämättömiä seurauksia ja välttämättömiä edellytyksiä.

Tästä syystä hengellinen elämä on jokaiselle meille sitä, mitä oma vanhuksemme meille siitä opettaa. Me vanhukset emme ole suukappaleita, toisten tahtoa noudattavia olentoja, me emme ole inhimillisen järjestelmän tuotoksia, emme ole levysoittimia, jotka toistavat aina samoja asioita. Minä kerron sinulle tämän asian, toinen vanhus taas kertoo sinulle jotain täysin erilaista. Mitä sinun tulee siis tehdä? Sitä, mitä oma vanhuksesi sinulle sanoo. Sanotaan, esimerkiksi, että vanhuksesi antaa sinulle ruumiillista työtä tehtäväksi. Jos pidät sitä ajanhukkana, on sinun mahdotonta saada yhteys tämän vanhuksen kanssa ja saavuttaa Jumala. Menet jonkun pyhän vanhuksen luo, ja hän kehottaa sinua koko ajan tekemään käsitöitä. Et voi sanoa hänelle vastaan, että nämä ja nuo pyhät elivät ilman käsitöide ntekemistä, joten minäkin voin rukoilla ilman käsityön aiheuttamia keskeytyksiä. Jos näin teet, elämäsi ei ole samankaltainen hänen elämänsä kanssaan ja rauha kaikkoaa: tilalle tulee sekaannus ja vanhuksesta eroaminen. Et voi saavuttaa elimellistä yhteyttä hänen kauttaan ja siksi sinulla ei ole sisälläsi Jumalan kuvaa ja kaltaisuutta. Tarvitaan samankaltaista elämäntapaa, mikä ei tarkoita muodollista jäljittelyä vaan todellista elämän samankaltaiseksi muokkaamista kaikessa siinä, mitä vanhus tekee, jotta teistä kahdesta tulisi yksi hahmo, yksi asia, yksi kuva.

En tarkoita missään nimessä, että tämä elämäntavan samankaltaistaminen tarkoittaisi ulkoisia asioita, sillä vanhus voi harjoittaa ekonomiaa (sääntöjen lieventämistä) ja toisaaltaa myös akribeiaa (sääntöjen tarkkaa noudattamista). Hänellä on rakkaus, mutta myös ankaruus ja kovuus: hänen päätöksentekonsa voi olla väliaikaista tai ikuista, ja hän toimii niin inhimillisesti kuin jumalallisestikin. Tällä on moninaisia ilmenemismuotoja, minkä takia jokainen saattaa ottaa niistä sen, mikä tuntuu itseä palvelevalta. Jos esimerkiksi vanhus hymyilee, se ei tarkoita että mekin hymyilisimme. Jos vanhus huutaa, me emme huuda. Jos vanhus läksyttää meitä, se ei tarkoita että mekin alamme läksyttää. Me seuraamme hänen käytöstään, tapaa jolla hän valvoo, toimii jumalanpalveluksissa, rukoilee ja ajattelee ja miten hän tämän kaiken meille välittää puheidensa kautta. Niinpä tärkeää on, että meidän elämämme samankaltaistaminen ei tarkoita sitä, että jäljittelemme hänen tekojaan, vaan sitä, mitä hän meiltä pyytää. Koska emme tiedä emmekä ymmärrä sitä, mitä hän tekee: tulkitsemme sen miten sattuu. Mutta hänen puheensa on yksinkertaista ja luonnollista ja voimme helposti sen kiteyttää, arvioida sitä mielessämme ja elää sen mukaan.

Edelleen kuuliaisuusveljen ja vanhuksen välinen todellinen suhde vaatii yhteisiä kilvoituksia. Emme voi kilvoitella erikseen. Kilvoittelemme samassa luostarissa tai samassa luolassa tai samassa mökissä, samassa paikassa. Kirkkomme tuntee moninaisia kilvoitusmuotoja, jotka saavat ihmisen hämmilleen. Joku nousee ylös puuhun, toinen piiloutuu jonnekin, kolmas menee maailmaan. Koska minä olen poika, en voi valita kilvoitusmuotoani. Minun tulee käydä hänen kanssaan sama kilvoitus. Millaisena vanhus tuntee hengellisen kilvoittelun ja askeesin? Painottaako hän esimerkiksi mielen rukousta? Harjoitamme siis mielen rukousta. Painottaako hän valvomista? Valvomme siis. Painottaako hän lähetystyötä? Lähetystyötä siis. Älä väitä vastaan, ettei luostari ole lähetystyön paikka. Ei, sillä tavalla vain jaat oman mielesi. Joko nouse alun alkaenkin äläkä seuraa tuota vanhusta äläkä tee hänestä isääsi tai, koska hän on kerran sinun isäsi, teet sen mitä hän sinulle sanoo. Koska jos jokainen suodattaa itse kaiken mitä vanhus hänelle sanoo, olemme pulassa. Hänestä tulee järkeilynsä kanssa siivilä, eikä mikään pysy hänessä. Ainoastaan silloin, jos elämässäni ilmenee ilmeisellä tavalla Jumalan merkki eikä vanhus enää ole elossa, voin aloittaa oman kilvoitukseni, joka säännönmukaisesti on edeltävästä kilvoituksesta kehittynyt muoto.

Jos siis vanhus ajattelee ja kilvoittelee tietyllä tavalla, mekin kilvoittelemme niin. Jos minua miellyttää yhden vanhuksen tapa valvoa, toisen vanhuksen tapa järjestää jumalanpalvelukset, kolmannen vanhuksen tapa järjestää käytännön asiat, en voi tehdä mitään. Sisäämme tulee hajaannus ja joudumme petojen saaliiksi. Siksi meillä tulee olla yhteinen kilvoitus, yhteinen askeesi, yhteinen kilvoitustahto, yhteinen uhraus, meidän tulee vuodattaa yhdessä hikeä, yhteisiä kyyneliä, sillä tavalla kuin vanhus meille kertoo, tulkitsee ja opettaa, jotta voisimme elää ja meillä olisi vanhus sisällämme ja ympärillämme.

Lopuksi tarvitaan yhteisiä lahjoja. Meidän tulee tahtoa samoja Pyhän Hengen armolahjoja, niitä, joita kullakin kerralla tarvitaan omaa elämäämme varten, sillä Pyhä Henki lahjoittaa kullekin luostarille sen, mitä se tarvitsee. Jos meillä on kuuma ilmanalahän lahjoittaa meille kyvyn kestää hellettä. Jos meillä on taakkana paljon sairauksia, hän lahjoittaa meille kärsivällisyyttä. Toisilla voi olla vaikka mitä vaikeuksia, joten heille hän lahjoittaa terveyttä. Hän antaa kullekin lahjoja hänen kypsyytensä mukaan, hänen hengellisen tilansa ja valmiutensa perusteella. Jokainen miestä on tietysti vapaa persoonallisuus ja hänellä on oma henkilökohtainen elämänsä, henkilökohtainen arvostelukykynsä, tietonsa, tietämättömyytensä, koulutuksensa, kouluttamattomuutensa. Jokainen on täysin erilainen, mutta lahjojen suhteen olemme kaikki suurin piirtein samanlaisia kun lopussa menemme Kristuksen eteen. 

Veljestön yhteiset lahjat vastaanottaa vanhus Jumalalta ja ne ovat täysin hengellisiä. Jotta kuuliaisuusveli voisi tämän käsittää, hänellä tulee olla heittäytymiskykyä sekä luonnon ja uskon alttiutta. Vanhuksen ulkoiset armolahjat tai ominaisuudet eivät ole yhteisiä lahjoja, vaan niitä ovat ne todelliset lahjat, jotka ovat koko ihmisenä olemisen perusta, koko vanhuksen olemisen perusta.

Kun siis pyydämme yhteisiä lahjoja, meillä on yhteinen tähtäin emmekä hajaannu kukin omiin ajatuksiinsa. Jos minä ajattelen lähteväni erämaahan, sinä taas valvovasi koko yön, kolmas taas että olisi hyödyllisempää saada profetoinnin armolahja, ei voi olla olemassa minkäänlaista yhteisöä tai ykseyttä. Yhteiset armolahjat tarkoittavat sitä, että jättäydyn Jumalan haltuun enkä pyri olemaan opettajaa suurempa, vaikka vanhukseni olisi suuri syntinen, rikollinen tai esiintyisi pyhänä. Jumala on totisesti antanut jokaiselle ihmiselle armolahjansa. On syntisiä ihmisiä, jotka katumuksen kautta ovat saaneet mahtavia armolahjoja, koska Jumala ei ole epäoikeudenmukainen ketään kohtaan. Hän antaa armolahjojen sateen langeta lainrikkojien ja syntistenkin päälle (vrt. Matt. 5:45). Jos näin on, niin kuinka paljon enemmän hän antaakaan sille, jonka hän on asettanut laumalleen paimeneksi.

Meillä tulee siis kaikilla olla yhteinen Jumalan luo kurottautuminen, ei yhteistä ideaalia vaan yhteiset armolahjat. Niinpä yhden ja saman Pyhän Hengen kautta, jonka vastaanotamme lakkaamatta, saman elämänmuodon kautta, yhteisten kilvoitusten ja lahjojen kautta, jotka tarjoamme Jumalalle ja joita häneltä saamme, me yhdistymme rikkumattomaksi ykseydeksi ja me voimme astua Jumalan eteen sekä pyytää häneltä mitä vain tahdomme.

Veljestö on perhe. Veljestönä oleminen tarkoittaa yhteistä elämää ja saman ajattelutavan hengittämistä. Niin kuin vaimolla ei voi olla mieheensä nähden eri elämä ja lapsilla taas omansa, koska tällä tavalla perhe jakaantuu osiin ja paha hajottaa sen, niin voi myös tapahtua perheessä. Yhteisten kilvoitusten ja lahjojen kautta kasvatamme kuitenkin syvälle ulottuvat juuret ja meillä on ikuinen tulevaisuus. Luostarin tulevaisuus riippuu ehdottomasti pyhien henkilöiden läsnäolosta – tämä on ensisijaisen tärkeää –, mutta samalla se riippuu vaikka edes muutaman sellaisen ihmisen läsnäolosta, jotka pitävät veljestön ajattelutapaa omanaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ehtoolliseen valmistautuminen

EHTOOLLISEEN VALMISTAUTUMINEN Munkki Damaskinos Ksenofontoslainen Koko ortodoksisen jumalanpalveluselämän ydin on Herran pyhä ehtoollinen, salaisuuksista suurin, jossa leipä ja viini muuttuvat ihmeellisellä tavalla Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Säännöllinen ehtoolliseen osallistuminen on jokaisen ortodoksin velvollisuus, mutta sitä ei tule nähdä oikeastaan velvollisuutena vaan koko ihmiselämän suurimpana ilona: mikä voi olla valtavampaa ja ihanampaa, kuin ottaa itsensä Jumala sisäänsä ja tulla Kristuksen ruumiin kautta yhteen myös kaikkien muiden kirkon jäsenten kanssa? Ehtoollisrukouksissa sanotaan, että Kristuksen ruumis ja veri tuovat syntien anteeksiantamuksen, iankaikkisen elämän, ruumiin ja sielun parannuksen ja aistien puhdistukseksi.                       Ehtoollinen on ortodoksisessa kirkossa rajattu vain ortodoksisen kirkon jäsenille. Siksi esimerkiksi luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset eivät saa osallistua ortodoksiseen ehtoolliseen. Tämä johtuu siitä, että o

Munkkeus on elinikäinen sitoumus

ATHOSVUOREN SIMONOPETTAN LUOSTARIN IGUMENI EMILIANOS KATKELMIA MUNKKEUDEN PYSYVYYDESTÄ [Pyhä Makarios Suuri kirjoittaa:] Jos joku haluaa lähteä pois luostarista minkä tahansa erimielisyyden takia, hän ei saa mukaansa yhtään mitään lukuun ottamatta yhtä vaatimatonta asua, ja hän eroaa veljestön yhteydestä uskottomana. Tämä sääntö muistuttaa meitä evankeliumin ehdoista avioliitoille, siis avioerokieltoa. Herra  inhoaa avioeroa.  Ykseys on Pyhän Kolminaisuuden ja Kirkon salaisuus.  Avioero on kaikissa tapauksissa  poissuljettua,  vaikka evankelistojen mukaan se vaikuttaisikin olevan sallittu aviorikoksen tapauksessa.  Todellisuudessa tämä tarkoittaa, että aviorikos tuhoaa avioliiton.  Jumala ei siis anna siunausta erottaa sitä, minkä Hän on yhdistänyt, vaan  Hän julistaa , että  yhteisen taakan kantaminen Kristuksessa on päättynyt. Sama merkitys on [pyhän Makarioksen] sanalla ”uskottomana”. Jos joku haluaa lähteä luostarista, koska hän väsähtää kuuliaisuustehtävissä,

Ortodoksisesta raamatuntulkinnasta

En ole yleensä kirjoittanut tänne blogiin omia tekstejäni, vaan rajoittunut ainoastaan käännöksien julkaisemiseen. Monet ovat kuitenkin pyytäneet minua kirjoittamaan lyhyen johdatuksen ortodoksiseen raamatuntulkintaan, joten tartuin tuumasta toimeen. Viime aikoina julkisessa keskustelussa on eri yhteyksissä viitattu kristinuskon tärkeimpään kirjaan, Raamattuun. Puheenvuoroista on kuitenkin käynyt ilmi, että raamatuntulkintamenetelmien tuntemus vaihtelee, eivätkä aina lukijoille tai kirjoittajille edes tulkinnan perusperiaatteet ole selvillä. Erityisesti olen törmännyt epätietoisuuteen ortodoksisesta raamatuntulkintaperinteestä. Miten kirkkomme siis tulkitsee pyhiä kirjoituksia? Usein sanotaan, että ortodoksinen kirkko on tradition kirkko. Uskon lähteinä pidetäänkin Raamatun ohella kirkon kaksituhatvuotista traditiota: Raamattu kuuluu traditioon, ja traditio taas pohjautuu Raamattuun. Tradition ytimessä ovat ensimmäisen vuosituhannen aikana vaikuttaneet kirkkoisät ja myös kirk